Huijari­syndrooma vaanii etenkin asiantuntija­työssä, koska onnistumista on vaikea mitata

Tietynlaiset ympäristötekijät voivat altistaa huijarisyndroomalle, kertoo psykologi Nina Lyytinen. Huijarisyndrooma on kokoelma erilaisia ajattelu- ja toimintatapoja, joissa ihminen kokee huijaavansa muita ihmisiä uskomaan, että on osaavampi ja pystyvämpi kuin todellisuudessa onkaan. Samalla hän kokee vääristyneesti olevansa osaamaton ja muita huonompi.

[Psykologi Satu] Pihlajan mukaan kansainvälisissä tutkimuksissa on arvioitu, että jopa 70 prosenttia ihmisistä kärsii huijarisyndroomaan liittyvistä ajatuksista jossakin elämänsä vaiheessa.

Pihlaja uskoo huijarisyndrooman olevan yleisintä tieto- ja asiantuntijatyössä ja varsinkin sellaisissa tehtävissä, joissa onnistumista on vaikea mitata. Esimerkiksi kehittämis- ja tutkimusprojekteissa voi olla vaikea etukäteen tietää, millaiseen lopputulokseen on mahdollista päästä tai miten hyvin on ylipäätään mahdollista onnistua. Sama pätee myös auttamistyössä.

”Kyllähän moni varmasti tunnistaa ajatuksen, että pitäisikö vielä hioa, mutta suurin osa meistä on oppinut rajan, jonka jälkeen lopputulos on riittävän hyvä. Huijarisyndroomasta kärsivä usein ajattelee, että vain täydellinen suoritus kelpaa, mikä on työelämässä tietenkin aivan katastrofaalinen ajatus.”

Joku määrä huijarisyndroomaa ei ole huono asia, pysyy ainakin varovaisempana. Enemmän pitäis olla huolissaan jos luulee hallitsevansa jonkun asian perusteetta. Mut, itsearviointi voi olla vaikeaa, varsinkin jos haluaa puolueettoman tuloksen.

Omalla kohdalla käytän puhelinmittaria, jos olen tehnyt jotain loppuun asti omia vaatimuksia tyydyttävällä tavalla ja kukaan ei soita siitä perään, se on mennyt riittävän hyvin ja omien vaatimuksien taso on ainakin riittävän korkealla. Tätä pystyy arvioimaan jos kyse on toistuvasta asiasta, eli sama tai samankaltainen asia tehdään monta kertaa. Itse asia voi olla mitä vaan, jonkun asian esittäminen, valmistaminen, huoltaminen, suunnittelu tai muuta. Kunhan se toistuu, niin että saa tarpeeksi tietoa prosessin todellisesta luonteesta, jolloin satunnaisuus, sattumalta onnistuneen/epäonnistuneen suorituksen voi jättää huomiotta.

Tässäkin on muutama potentiaalinen ongelma, mittarin käyttäminen vaatii palautteen. Jos kukaan ei koskaan soita perään, ehkä se ei niinkään johdu siitä että asia toimii, vaan siitä että niillä ei ole mun puhelinnumeroa. Joten, pitää muistaa pistokoemuotoisesti kysellä jos asia on kunnossa. Myös, omien vaatimusten taso voi olla tarpeettoman korkealla, joka aiheuttaa tarpeetonta työtä ja ajankulua, asiat varmaan silloin toimii, mut niihin menee liikaa resursseja. Jos kyse on toistuvasta asiasta, sen voi tehdä jatkuvasti pienenevällä vaatimustasolla, joka paljastaa sen rajan, milloin asia ei enää toimi halutulla tavalla.

Tähän jää vielä yksi ongelma, vaikka asia toistuu, jos se ei toistu riittävän tiheästi, ei oikein voi arvioida mikä määrä omaa vaatimustasoa pitäisi olla. Jos asia toistuu vaikka joitain kymmeniä kertoja vuodessa, se jättää yhä paljon tilaa satunnaisuudelle. Tarvittavan vaatimustason määrittäminen on silloin mahdotonta ja ainoa tapa pitää puhelin hiljaisena on tehdä asia niin hyvin kuin se on vain mahdollista. Se tarkoittaa sitä että asian kaikki aspektit pitäisi ymmärtää oikein, jotta ei jää tilaa väärinymmärrykselle. Josta syntyy ongelma, mistä tiedän, että tunnistan kaikki aspektit, jotka pitäisi ymmärtää. Myös, jos on kyse reaalimaailmassa olevasta asiasta, mitkä ulkopuoliset ilmiöt voi vaikuttaa asian hoitoon.

Jos onnistuu tekemään asiaansa useiden vuosien ajan, saatu kokemus paljastaa mikä on tarvittava vaatimustaso. Jotkut aspektit ei vaadi paljoa, toiset menee yllättävän syvälle teoriaankin. Asia, jonka tekeminen vaati aiemmin keskittymistä, menee nyt pohtiessa et pitäiskö jatkaa One Piecen katsomista, kun sitä on enää pari sataa jaksoa jäljellä.